Annatko minun auttaa?

Eräs mies väkijoukosta sanoi Jeesukselle: ”Opettaja, minä toin poikani sinun luoksesi. Hänessä on mykkä henki. Se ottaa hänet valtaansa missä vain. Se paiskaa hänet maahan, ja hän kuolaa ja kiristelee hampaitaan ja menee aivan jäykäksi. Pyysin, että opetuslapsesi ajaisivat hengen pois, mutta ei heistä ollut siihen.”
    Silloin Jeesus sanoi heille: ”Voi tätä epäuskoista sukupolvea! Kuinka kauan minun on vielä oltava teidän keskuudessanne? Kuinka kauan minun pitää kestää teitä? Tuokaa poika minun luokseni.” He toivat pojan Jeesuksen luo. Jeesuksen nähdessään henki heti kouristi poikaa, ja tämä kaatui, kieriskeli maassa ja kuolasi. Jeesus kysyi pojan isältä: ”Kuinka kauan hänellä on ollut tämä vaiva?” ”Pienestä pitäen”, vastasi mies. ”Henki on monet kerrat kaatanut hänet, jopa tuleen ja veteen, jotta saisi hänet tapetuksi. Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit!” ”Jos voit?” vastasi Jeesus. ”Kaikki on mahdollista sille, joka uskoo.” Silloin pojan isä heti huusi: ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!”
    Kun Jeesus näki, että väkeä tuli aina vain lisää, hän käski saastaista henkeä sanoen: ”Mykkä ja kuuro henki, minä käsken sinua: lähde pojasta äläkä enää mene häneen!” Henki huusi, kouristi poikaa rajusti ja lähti hänestä. Poika jäi makaamaan elottoman näköisenä, ja monet sanoivatkin: ”Nyt hän kuoli.” Mutta Jeesus tarttui häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille, ja hän nousi.
    Kun Jeesus sitten oli mennyt sisään ja vain opetuslapset olivat paikalla, nämä kysyivät häneltä: ”Miksi me emme kyenneet ajamaan sitä henkeä pojasta?” Hän vastasi: ”Tätä lajia ei saa lähtemään muulla kuin rukouksella.” (Mark. 9:17-29.)

Tekstin pojassa oli riivaaja. Pojan oireet muistuttavat epilepsiaa, josta ei kuitenkaan ollut kyse, sillä eihän epilepsia yritä tuhota ihmistä. Pojan kärsimykset olivat saaneet isän epätoivon partaalle. Isä oli jo pyytänyt apua opetuslapsilta, mutta he eivät olleet pystyneet auttamaan. Hän seisoi nyt Jeesuksen edessä. Hänen pyyntönsä on täynnä epävarmuutta ja turhautumista: ”Sääli meitä ja auta, jos sinä jotakin voit.” Jeesus ei moittinut isää heikosta uskosta vaan käänsi hänen katseensa kohti Jumalan mahdollisuuksia.

Meissä jokaisessa asuu ”jos”. Me rukoilemme: ”Paranna, jos se on tahtosi”. Se on inhimillistä. Mutta Jeesus kutsuu meitä askeleen pidemmälle: luottamaan siihen, että hänen valtansa ei lopu siihen, mihin meidän toivomme päättyy.

Isän huuto ”Minä uskon! Auta minua epäuskossani!” on ehkä Raamatun rehellisin rukous. Siinä ei teeskennellä hurskasta varmuutta. Siinä tunnustetaan, että usko ja epäilys asuvat samassa sydämessä. Usko ei ole suoritus, joka pitää saada täydelliseksi ennen kuin Jeesus voi toimia. Usko on sitä, että turvaudutaan Jeesukseen juuri niin heikkona ja horjuvana kuin ollaan. Usko on kääntymistä Jumalan puoleen epäilyksistä huolimatta. Tämä usko on luottamusta Jumalan apuun arjen haasteiden keskellä. On kuitenkin tärkeää pitää tämä usko erillään uskosta Jeesukseen henkilökohtaisena vapahtajana ja syntien sovittajana. Vaikka ensin mainittu usko voi horjua, jälkimmäinen usko saa jatkuvaa vahvistusta Jumalan sanasta.

Ehkä sinä tunnet tänään olevasi kuin tuo isä. Ehkä tunnet syyllisyyttä siitä, että uskosi tuntuu hataralta tai rukouksesi hiljaisilta. Tekstimme antaa meille luvan olla vajavaisia. Usko on turvautumista Jeesukseen, ei omiin tunteisiin, sillä Jumala on suurempi kuin meidän epäilymme. Saamme tuoda Jeesukselle kaiken: hätämme, sairautemme ja jopa oman uskonpuutteemmekin. Hän ei kysy, kuinka vahva usko sinulla on, vaan hän kysyy: ”Annatko minun auttaa?”